My mind is on him that's not here
~ Kellswater
Sannan ja minun ensimmäinen yhteinen koira oli newfoundland Onni (Mustajan Carolus). Tiesimme jo Onnia ottaessamme, ettei se ole täysin terve, mutta päätimme antaa sille kuitenkin mahdollisuuden. Valitettavasti epäillyt luustovauriot osoittautuivat niin pahoiksi, että Onni jouduttiin lopettamaan jo pikkupentuna.
Lisää kuvia
Pembroke Rassi (Sacaron Fire'n'flame) sai kutsumanimensä Sannan äidiltä, joka aikeistamme kuultuaan sanoi jotakuin "et kai nyt semmoista rassia ota?!?" Itsevarma ja omanarvontuntoinen Rassi kietoi kuitenkin pian kaikki hännäntöpönsä ympärille...
Rassi piti itseään koko ikänsä enemmän kumppanina kuin lemmikkinä. Kivesten puuttuminen tai edes melko paha lonkkavika eivät estäneet sitä pitämästä jöötä lauman koirien (joihin se itse mielestään ei kuitenkaan lukeutunut) joukossa. Takajaloista tunnon ja voimat vienyt degeneratiivinen myelopatia vei kuitenkin lopulta voiton, vaikka suuri sydän olisi vielä jaksanut jatkaa lyömistä.
Rassin englanninkielinen muistosivu
Lisää kuvia
Toisella yrittämällä perheeseemme saatiin myös pidempiaikainen newfoundlandinkoiravahvistus, kun jo pentulaatikossa Sannaan kovasti leimautunut Retu (Mustajan Enrico) otettiin Rassille "puruleluksi".
Retu oli villistä ja totelemattomasta teini-iästä selvittyään laiskaksi asti rauhallinen ja hyvin lempeä, mutta myös hyvin tyhmä koira. Tai ainakin se oli mestari esittämään tyhmää. Retun harrastukset olivat nukkuminen, Sannan ja Rassin palvonta ja kuoppien kaivaminen.
Retun yleiskunto heikkeni nopeasti 10 ikävuoden jälkeen, mutta lopullinen romahdus tuli silti yllätyksenä -- joululomalle tehdyn ajomatkan Hankasalmi - Kuopio jälkeen se ei enää pystynyt seisomaan ja jouduttiin lopettamaan vain 9 kuukautta "rakkaan johtajansa" Rassin kuolemasta.
Lisää kuvia - Virallista
Welsh Corgi Cardigan Ripan myötä laumaamme saatiin jo kolmannen koirarodun edustaja. Ja vaikka jokainen koira on tietenkin ainutkertainen, Ripa kuitenkin oli vielä hieman ainutkertaisempi kuin muut.
Rakkaalle Sannalleni se oli ja iäksi jäi olemaan yksinkertaisesti kaikkien aikojen paras koira. Minulle siitä tuli cardiuroksen prototyyppi: rohkea mutta varovainen, lempeä mutta vahva, älykäs mutta suoraviivainen. Sillä tuntui myös olevan huumorintajua ja hassuttelunhalua enemmän kuin koirilla yleensä.
Ripan viimeistä vuotta varjostivat loukkaantunut selkä ja kyljessä hitaasti mutta varmasti kasvava sidekudoskasvain. Viimeinen päivä tuli kuitenkin sillekin yllättäen, kun myrskyisenä syyskuun aamuna vielä edellisiltana varsin hyvin toimineet takajalat eivät enää kantaneetkaan ja tuskat olivat niin suuret, ettei edes ruoka maistunut.
Vain kolmisen tuntia myöhemmin Ripan uskollinen sydän pysähtyi ja vielä samana päivänä se laskettiin hautaan kasvattajansa pihaan äitinsä ja isoäitinsä viereen.
Sanna kertoo Ripasta - Ripan englanninkielinen muistosivu
Lisää kuvia - Virallista
Rostin ja Ripan siskon Pipsan poika Tikru tuli meille epäonniseen aikaan, vain hieman ennen kuin Sannalla todettiin aivokasvain.
Ihmisten keskittyessä muihin asioihin sen kasvatus jäi aika "vapaaksi" ja kun siitä ei myöskään tullut isänsä tai enonsa veroista näyttelykoiraa, se jäi oikeastaan kaikissa suhteissa aina vanhempien koirien varjoon. Varmaankin siksi Tikrusta tuli isona aika totinen ja hiukan aloitekyvytönkin jukuri, jolle päähän mahtui kerrallaan aina yksi ajatus. Se ei siis juuri aloittanut mitään, mutta ei myöskään helposti lopettanut. Ihmisille se oli kuitenkin aina ystävällinen ja Sannan kuoltua luonne tuntui vielä hieman pehmenevän.
Kaikkien aikaisemmin kuolleiden koiriemme menetystä olin osannut tavalla tai toisella odottaa, mutta Tikrun kuolema tuli täysin ennnalta arvaamatta: erittäin paha välilevytyrä iski siihen asti aina hyvinkin terveeltä vaikuttaneeseen ja tuskin veteraani-ikään ehättäneeseen koiraan lamaannuttaen sen takapään kokonaan. Kun sen paremmin liikkuminen, virtsaaminen kuin ulostaminenkaan eivät osoittaneet mitään onnistumisen merkkejä vielä puolentoista viikon rankan kipulääke- ja kortisonikuurin jälkeenkään, Tikru lopetettiin täysikuun yönä vajaat kaksi kuukautta enonsa Ripan kuolemasta.
Sanna kertoo Tikrusta - Tikrun englanninkielinen muistosivu
Lisää kuvia - Virallista
Rosti haettiin silloiseen kotiimme Raisioon kylminä joulun välipäivinä ja niistä se sai nimensäkin, väännöksenä "frostystä". En muista, että sen ottamisesta olisi keskusteltu samaan tapaan kuin muiden koirien taloontulosta. Voisi vaikka ajatella, että se tapahtui mikä tarkoitettu oli.
Rakastamme tietysti kaikkia koiriamme, mutta Rosti oli varmasti tähän astisista rakastettavin (vaikka osasi se välillä olla hyvin ärsyttäväkin) ja rakastavin: sillä ei tuntunut elämässä olevan muuta tarkoitusta kuin olla ilona ihmisille. Myös muita koiria kohtaan se oli hyvin ystävällinen (kunhan ei ollut remmissä) ja hyväksyi vieraat uroksetkin, toisin kuin muut cardimme. Tästä oli suuri ilo kun taloon tuli sille vanhuuden päivien ystäväksi arka ja alistettuna ollut Kamu.
Rostin kohtaloksi tuli hiipua pois. Vuoden 2015 vaihteen tietämissä se kadotti ruokahalunsa ja sillä diagnosoitiin paha munuaisvika. Sen jälkeen ruoka maistui enää satunnaisesti, tosin välillä hyvinkin jos Rosti sai itse valita, mitä söi. Voimat vähenivät silti ja lopulta se ei enää kyennyt syömään edes herkkuja.
Väsynyt vanhus vaivutettiin viimeiseen uneen pääsiäislauantaina.
Sanna kertoo Rostista - Rostin englanninkielinen muistosivu
Lisää kuvia - Virallista
Runen ja Rostin tyttären (Tikrun siskon) pojan tyttären Valman poika Kamu tuli taloon ensimmäiseksi omaksi corgikseni ja aidosti omaksi koirakseni jouduttuaan mieron tielle allergian takia.
Kamun lapsuus ei ollut helpoin mahdollinen ja se vaikutti pohjatietojen mukaan jopa aralta, mutta ystävällinen Rosti ja rakkaani Minna saivat sen pian rohkaistumaan. Muuten suloinen ja tottelevainen poika uskoi koko ikänsä jopa isoäitinsä isää Ripaa vahvemmin olevansa Welshin ajokoira, ja jäljelle lähtiessä korvista katosi kuulo ja päästä järki... Eivätkä rankat metsästysretket varmastikaan olleet hyväksi sen terveydelle.
Kamun viimeiset 13 kuukautta olivat tuskien taivalta: ensin leikattiin silmäluomesta meibomin epitelooma, sitten selkä ("mäyräkoirahalvauksen" korjaamiseksi), sitten niska, sitten silmäluomesta meibomin adenooma ja viimein vielä niska uudestaan. Kun uudet varsin selvät välilevytyrän oireet ilmaantuivat vajaat kaksi viikkoa edellisestä niskaleikkauksesta, minulle itselleni kaikkein rakkaimman koiran elämä päättyi murheellisen nuorena.
Kamun englanninkielinen muistosivu
Lisää kuvia
Kamun isä Rune (Kans & Fin & Ru & Est MVA TK1 RTK1 Mudpaw's Xtra Treats Plz) joutui jo nuorena kovaan kouluun: se oli kamalien poikien "opissa" Hankasalmen Koivurinteessä luovutusikäisestä aina n. puolivuotiaaksi. Murheellisesti sen tulo laumaan osui Sannan aivokasvaimen uusimisen kanssa samoihin aikoihin. Olisin silti hyvin mielelläni pitänytkin sen neljäntenä (tai viidentenä, laskutavasta riippuen) pyöränä Koivurinteen laumassa, mutta elämäntilanteeni muodosti liian suuren esteen pennun kunnolliselle kasvattamiselle. Onneksi Rune sai Sannan päätöksellä hyvän sijoituskodin Pirjo Heikkisen luota Kuopiossa. Siellä se eli pitkän ja onnellisen elämän, jonka lopulta katkaisivat äkisti ilmenneet ja nopeasti pahenevat hermosto-oireet.
Runesta kasvattajan sivulla