Koiraharrastukseni alkoi jo lapsena. Kun olin 7-vuotias perheeseemme otettiin suursnautseri. Tellu vahti ja piti huolta siitä, ettei ylimääräisiä tullut tontillemme. Tellun jälkeen meille tuli, pitkällisen rotuvalinnan jälkeen, newfoundlandinkoira. Ensimmäisen nöhvin jälkeen ei ollut enää paluuta – äitini kiinnostui rodusta, hankki kennelnimen ja on kasvattanut 15 vuoden aikana 10 pentuetta. Sisareni Minna on mukana Mustajan –kennelin toiminnassa.
Oli siis sanomattakin selvää, että minullekin tulisi nöffi heti, kun se olisi mahdollista. Vuonna 1993 silloin vielä tuoreeseen parisuhteeseemme tuli "kolmanneksi pyöräksi" Onni. Onnin elämä jäi valitettavasti hyvin lyhyeksi.
Koska asuimme Turussa opiskelija-kerrostalon 3. kerroksessa ja Onnin kantaminen oli ollut vähän vaivalloista, ajattelimme, että josko seuraavaksi jokin pienempi koira... Olin jo aikaisemmin tutustunut Sari Kärkeen ja hänellähän on corgeja – joita aluksi luulin sekarotuisiksi, omituisiksi pystykorvan kääpiömalleiksi. Sarilla oli usein hoidossa Putte (Mandastamm Paymaker) ja Puttea saamme syyttää siitä, että meillekin tuli corgi.
Keväällä 1994 omanarvontuntoinen Rassi (Sacaron Fire'n'Flame) saapasteli taloon ja valloitti koiranhankintaa alussa vastustaneen Jounin. Rassi oli kivesvikainen, mutta siinä vaiheessa eivät corgikehät kiinnostaneetkaan. Ramppasin kuitenkin näyttelyissä nöhvien kanssa. Rassi ja minä löysimme "omaksi jutuksemme" agilityn (vaikka kävimme muutaman kerran kisaamassa myös tokossa). Olimme mm. edustamassa pemuja Agirodussa – taisi olla ne kaksi ihan ensimmäistä kertaa, kun corgit esiintyivät sillä areenalla.
Seuraavaksi elämäämme tuli sitten se nöhvi, nimenomaan tuli. Leimautui minuun niin kovasti, että pakkohan se oli ottaa. Retulla ja Rassilla oli vain 1,5 vuotta ikäeroa, mutta Rassi oli aina pomo. Sen yksi bravuuritemppu oli kaataa Retu ja sitten hyppiä tämän päällä. Retukin oli kyllä erittäin vilkas nuorempana, mutta Rassin arvovaltaa se ei koskaan kyseenalaistanut. Retukin kävi agilityn peruskurssin, yhdet möllikisat ja ahkerasti "tokotreeneissa". Ja Retu oli tekemässä myös historiaa – ensimmäisen nöffijoukkueen jäsenenä Agirodussa Turussa. Hyvinhän se meni - yleisö sai hupia.
Meni muutama vuosi, kunnes vuonna 1999 meidät suorastaan pakotettiin ottamaan jo kolmas koira. Olin aina ajatellut, että pemut on ihan kauniita, mutta cardiganit – voiko rumempaa rotua olla? Erinäisten vaihdeiden jälkeen meille tuli kuitenkin "maailman ihanin ja söpöin" Ripa (Newcard's Fourwheeldrive). Sen jälkeen vuonna 2002 tuli Rosti (Newcard's Jack Pot) ja vielä hännänhuippuna Tikru (Mudpaw's Born Tobe Astar); Rostin ja Ripan siskon poika. Olimme siis pääsemättömissä "lypsyjakkaroiden" kanssa!
Vuosi 2006 oli rankka, koska jouduimme luopumaan sekä Rassista että Retusta. Kun nyt alkaa tottua elämään vain 3 koiran kanssa, alkaa myös tuntua siltä, että neljäskin koira voisi olla mahdollinen. Onko se sitten berninpaimenkoira, flatti, lagotto vai jompikumpi corgi, se jää nähtäväksi...
Perheeseemme tuli sittemmin, "tuliaisena" vuoden 2007 erikoisnäyttelystä, vielä yksi cardigan, Rune (Mudpaw's Xtra Treats Plz). Kauan emme ehtineet uudesta tulokkaasta iloita, sillä Sannan aivokasvain uusiutui loppukesästä. Hänen voimansa hupenivat nopeasti ja kaiken pelon ja kärsimyksen keskellä en pystynyt pennun kasvatuksesta huolehtimaan. Niinpä Rune muutti alkuvuodesta 2008 Pirjo Heikkisen koiralauman jatkoksi Kuopion Saarijärvelle.
Sanna kuoli 16.3.2008. Minun, Ripan, Rostin ja Tikrun yhteinen taival jatkuu.